tiistai 28. toukokuuta 2013

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja

Blogi on viettänyt hiljaiseloa kevään, sillä loppusuoralla laahaavat opinnot ja yllättäen tullut muutto ovat vieneet kaiken energian. Lukenut olen kaikesta huolimatta, tuntuu, että lukeminen on tällä hetkellä yhtä tärkeää kuin hengittäminen. Onneksi niin, on ollut aikoja, jolloin en ole kyennyt lukemaan mitään. Päätin nyt kuitenkin viimein herätellä blogia taas horroksesta ja toiveissa onkin, että yhtä pitkää taukoa ei tulisi.

Kivenhakkaaja oli ollut minulla tutulta lainassa jo ties kuinka kauan ja luin sen viimein, jotta saisin palautettua sen muuton alta pois. Läckbergiltä olen lukenut aiemmin Jääprinsessan ja aloittanut Saarnaajaa. Ensimmäinen oli muistaakseni ihan mukiinmenevä dekkari, jälkimmäisen jätin kesken.

Kirjassa tutkitaan 7-vuotiaan Saran kuolemaa, joka näyttää aluksi hukkumisonnettomuudelta, mutta paljastuu lopulta murhaksi. Jutussa ehtii tapahtua monta käännettä, ennen kuin totuus selviää. Lisäksi Patrik Hedström kollegoineen joutuu kimurantin murhatutkinnan lomassa selvittelemään myös naapurikiistoja.

Saarnaajan tapaan tämäkin meinasi jäädä kesken. Heti alkumetreiltä kirjassa tuntui ärsyttävän liian moni asia. Harpoin kuitenkin kirjan loppuun siinä toivossa, että seuraavat osat ovat kenties jo parempia (ja koska olin haksahtanut ostamaan Merenneidon ja Majakanvartijan e-kirjatarjousten myötä). Tähän kirjaan oli kasattu turhan monta jopa kliseisyyteen asti ärsyttävää henkilöä. Oli hirviöäitiä, rasittavaa anoppia, jolle ei kelpaa mikään, laiskaa työtoveria, itseään toisia paremapana pitävää työtoveria, kaiken kunnian itselleen ottavaa pomoa, valittavaa naapuria ja ties mitä vielä. Vähempikin olisi riittänyt. En tiedä, jotenkin nuo ärsyttävät henkilöt veivät kaiken huomion itse juonesta. Mielestäni hahmot jäivät turhan yksiulotteisiksi, hieman paperisiksi.  "Pahikset" olivat yksinomaan pahoja ja päähenkilöt sitten vastaavasti niitä hyviksiä.

Kirjassa oli käytetty myös edellisistä osista tuttua takaumatekniikkaa eli osa luvuista sijoittui menneisyyteen, joka jollakin tavalla oli kytköksissä myös nykyhetkeen. Miten, se paljastui vasta loppupuolella. Tosin tuon kytköksen pystyi päättelemään suhteellisen helposti. Tunnustan, että erityisesti nämä takaumaosiot tuli luettua harppoen. Takaumat tuntuivat jotenkin raskailta ja ahdistaviltakin. Toki ne taustoittivat nykyisyyden tapahtumia ja tarjosivat selitystä niille, mutta olisin selvinnyt ilman niitäkin.

Mukana oli myös edellisistä kirjoista tuttu Erikan sisko, joka oli (minulle täysin käsittämättömästä syystä) palannut takaisin yhteen väkivaltaisen miehensä kanssa, josta oli jo kertaalleen päässyt eroon. Tämä juonikuvio jäi jotenkin irralliseksi, ehkä siksi, että sille ei annettu kovin paljon tilaa. Silti oli ennalta-arvattavaa, mihin se johtaa ja sen myötä loppuun olikin saatu cliffhanger, joka pakottaa lukemaan seuraavankin osan. Mikäli siis hahmon vaiheet sattuvat kiinnostamaan.

Ei tämä nyt läpeensä huono kirja ollut, vaikka siltä saattaa kuulostaakin. Jotenkin vain on helpompi kirjoittaa siitä, mikä ärsyttää kuin siitä mikä toimii. Luen varmasti myös seuraavat osat, sattuneesta syystä, mutta toivon todella, että ärsyttävien henkilöiden määrää on tulevissa osissa karsittu tasi ainakin tehty heistä vähemmän yksiuloitteisia.


 (½)

Camila Läckberg: Kivenhakkaaja (Stenhuggaren). Schildts 2008. Suomentanut Outi Menna. 448 sivua.

10 kommenttia:

  1. Minäkin olen tämän lukenut, mutta en muista tästä enää paljoakaan...Ei ilmeisesti mikään huippu, sillä olen antamassa sitä pois/muualle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei ollut lähelläkään genren kärkeä, mutta elän toivossa, että jatko-osat ovat parempia. :)

      Poista
    2. (Hei, etsin sun arviota Harnon kirjasta, millä otsikolla sen läydän?)

      Poista
    3. Arvio on vasta tulossa. Olen pahasti jäljessä päivityksissä. Kirjoitan Harnosta seuraavaksi. :)

      Poista
    4. Jos minua ei kuulu, vinkkaa, ole kiltti♥ Olen pari viikkoa vielä ylityöllistetty, sitten taitaa helpottaa.

      Poista
  2. Minä olen lukenut tuon Merenneidon.Siinäkin takaumat selittivät juonta, mutta olivat todella ahdistavia. Kokonaisuutena kirja kuulosti ehkä paremmalta kuin tuo kuvaamasi, varsinkin henkilöhahmojen moniuloitteisuuden osalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Läckberg taitaa käyttää takaumia useimmissa kirjoissaan. Takaumat ovat ihan hyvä tehokeino, jos ne vain toimivat. Toivon todella, että tulevat osat ovat parempia. Tässä häiritsi eniten juuri tuo henkilöiden ohuus.

      Poista
  3. Luin Kivenhakkaajan ihan äskettäin ja sitä ennen olin lukenut Saarnaajan. Pakko lukea se jatkokin, kun tosiaan siihen loppuun oli isketty se koukku, cliffhanger. Erikan siskon paluuta miehensä luokse käsiteltiin enemmän Saarnaajassa. Olihän tässä ärsyttäviä piirteitä ja nykyään niin monessa dekkareissa kuvaillaan tuota äidiksi tulemisen rankkuutta vauvan kanssa, joka alkaa jo kyllästyttää. Eikö enää ole muunlaista näkökulmaa?

    Olen innostunut taas dekkareista ja pidän kuitenkin Läckbergin tyylistä. Kun kerran sain Pahanilmanlinnun melkein puoli-ilmaiseksi, niin onhan se luettava jossain vaiheessa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, minä kun en lukenut tuota Saarnaajaa kokonaan, niin olin ihan pihalla, kun Anna oli palannut miehensä luo. Saarnaajan alkupuolellahan tämä oli uuden miehen kanssa.

      Ehkä tähän oli ympätty vähän liikaa kaikkea, niin en oikein saanut kunnolla kiinni mistään. Tuo tuore äiti -kuvio tuntui tosiaan vähän kuluneelta ja turhalta. Mutta Läckberg kyllä kirjoittaa sen verran hyvin, että olen valmis antamaan tarinan heikkoudet anteeksi.

      Minulla on Perillinen, Merenneito ja Majakanvartija itselläni. Hankin ne Jääprinsessan ja hyvien arvioiden innoittamana, kun sattui eteen edullisesti. Pitää metsästää tuo seuraava osa kirjastosta ennen noita. Sen verran paha koukku oli.

      Poista

Kiitos kommentistasi! Anonyymi kommentointi otettu käyttöön, katsotaan jos sanavahvistus riittäisi hillitsemään roskapostia.