Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Ristiaallokkoa on Kirsti Ellilän kirkkotrilogian päätösosa. Toisin kuin kahdessa edellisessä osassa (Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita) pääosassa on tällä kertaa Matleenan sijaan hänen entinen aviomiehensä Aulis. Edelliset kirjat luettuani minulla ei ollut mikään positiivinen kuva miehestä. Matleenan silmin nähtynä ja koettuna tämä oli sovinistinen, vanhoillinen ja kaikin puolin ahdasmielinen. Kummasti kirja vain tempaisi mukaansa jo alkusivuilta lähtien ja Auliksen mietteitä ja räpiköintiä oli mielenkiintoista seurata. Kiinnostavaa oli myös saada toinen, toisen osapuolen, näkökulma edeltäviin tapahtumiin. Kahdessa edellisessä osassahan seurattiin Matleenan irtautumista avioliitostaan ja papin uralle lähtemistä. Matleenan pappeus on Aulikselle kova pala, sillä Aulis kuuluu kovasti Luther-säätiötä muistuttavaan Timoteus-säätiöön, joka muun muassa vastustaa naispappeutta Raamattuun vedoten. Itse kirkkoon kuulumattomana olen seurannut tätä ja muita kirkon ristiriitoja ulkopuolisena ja korkeintaan miedolla kiinnostuksella, mutta kuitenkin sen verran, että teidän mistä on kyse.

Edellisen kirjan tapahtumista on kulunut muutama vuosi aikaa ja Ada-tytärkin on jo teini-ikäinen. Aulis havahtuu miettimään, mihin aika oikein katosi ja missä välissä lapset kasvoivat. Hän tuntee jopa katumusta siitä, ettei ollut enemmän läsnä näiden lapsuudessa. Tässä välissä Auliksen isä on ehtinyt kuolla ja tämän paperit ovat Auliksen huostassa. Äitinsä kielloista huolimatta Aulis alkaa käydä läpi isänsä jäämistöä ja törmää yllättäviin salaisuuksiin. Samaan aikaan tuoreeseen aviomieheensä pettynyt nuori vaimo hakee lohtua ja turvaa Aulikselta, jonka pasmat menevät yhä pahemmin sekaisin. Jopa niin, että hän alkaa kyseenalaistaa tietyt periaatteet, joita on noudattanut orjallisesti. Päänvaivaa aiheuttavat myös jo pitkään jatkuneet kurkkukivut, joille ei tunnu löytyvän mitään syytä. Aulis ei suostu uskomaan muiden ehdottamaan masennusteoriaan.

Ellilä kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Mukana on aimo annos huumoria ja lämpöä. On taitavan kerronnan ja tarinan kuljetuksen ansiota, että ikäiseni uskonnoton naishenkilö lukee mielenkiinnolla ja innostuksella, mitä keski-ikäinen vanhoillinen ja vanhauskoinen pappismies seuraavaksi tekee tai ajattelee. Varsinkin kun kyseisestä miehestä on ennakkoon edellisten kirjojen perusteella sellainen kuva kuin on. Jotain kirjan koukuttavuudesta ja tarinan rullaavuudesta kertoo myös se, että minun oli luettava kirja viime yönä loppuun asti ennen kuin maltoin mennä nukkumaan. Oli pakko saada tietää kuinka kaikki päättyy. Loppu oli kyllä kutkuttavan avoin, mutta tiettyjä vihjeitä siitä, miten asiat kenties tästä eteen päin menevät, se antoi. Tai ainakin se jätti tulkinnan mahdollisuuden lukijalle itselleen.Tunnustan pitäväni selkeistä, suorastaan rautalangalla väännetyistä lopuista, mutta jotenkin tähän sopi paremmin tällainen loppu.

Loppuun voin vain todeta, että onneksi minulla on aikaisempia Ellilän kirjoja lukematta. Viihdyttäviä lukuhetkiä on siis tiedossa vielä monta.



Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa. Karisto 2011. 206 sivua.