sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

Tämä päätyi (niin ikään huonosti etenevään) Lue kirja, katso elokuva -haasteeseeni, kun satuin sopivasti saamaan sekä kirjan että DVD:n kirjastosta lainaan. Ammaniti ei ollut entuudestaan tuttu, mutta olin lukenut muutaman arvion hänen kirjoistaan ja kiinnostunut.  Haasteen lista on muuten elänyt aika paljon, ilmeisesti minun ei kannattaisi tehdä etukäteen mitään listoja näihin, sillä muutan mieltäni koko ajan.

Ai niin, varoituksen sana vielä: luvassa juonipaljastuksia, lukeminen omalla vastuulla.

Kirjan minäkertoja, 9-vuotias (elokuvassa muuten jostain kumman syystä 10-vuotias...) Michele asuu pienessä köyhässä italialaisessa kylässä. Eletään vuotta 1978. Eräänä kuumana kesäpäivänä Michele tekee järkyttävän löydön, pieni poika viruu jalastaan kahlittuna ja huopaan kääriytyneenä syvässä kuopassa. Vähitellen Michele ystävystyy pojan kanssa, vaikka tämä vaikuttaa sekavalta. Michelen tavoin myös lukija alkaa kehitellä teorioita siitä, miksi poika on kuopassa, mutta ainakaan omat teoriani eivät osuneet edes lähelle totuutta.

Tapahtumia kuvataan Michelen näkökulmasta ja lukija on hänen havaintojensa ja päätelmiensä varassa. Oma mielikuvitukseni laukkasi suorastaan ylikierroksilla ja tulin kehitelleeksi mitä karmeampia teorioita ja syitä sille, miksi Filippo on vangittuna kuopassa ja miten hän on sinne päätynyt. Todellinen syy olikin sitten varmaan se ainoa, joka ei käynyt mielessä. Tähänkin olisi ehkä auttanut se, että olisi tiennyt olosuhteista Italiassa kirjan tapahtuma-aikana. Minulle selvisi vasta myöhemmin (erään elokuvasta kirjoitetun arvostelun luettuani), että Italiassa on ilmeisesti ollut juuri 70-luvulla vallalla suoranainen kidnappausaalto. Filippo on kidnapattu vanhemmiltaan rikkaammasta Pohjois-Italiasta köyhään etelään. Kidnappauksessa ja pojan piilottelussa on mukana koko pikkuruinen kylä, jossa Michele asuu. Tai oikeammin kylän aikuiset, sillä lapsilla ei ole aavistustakaan mitä on tekeillä.

On suorastaan järkyttävää, mihin ihmiset ovat paremman elämän toivossa valmiita. Kirjan aikuiset ovat kaikki jotenkin kovan ja säälimättömän oloisia, ainakin pinnaltaan. Heidän tekoaan ja motiiveja sille on luonnollisesti vaikea ymmärtää eikä se kirjassa käy selville. Eittämättä motiivina on raha, mutta muuten taustat jäävät hämäriksi. Miksi juuri Filippo on kidnapattu? Miten on ylipäänsä päädytty kidnappaukseen? Sergio tuntuu olevan päävastuussa suunnitelmasta ja jonkinmoinen porukan johtaja, mutta epäselväksi jää, miten hän on saanut muut mukaan. Koska kirjassa näkökulma on Michelen ei vastauksia kysymyksiin saada. Tarina on toki hyvin kerrottu, mutta se jättää paljon kysymyksiä joille ei saa vastauksia.

Aiheen raadollisuudesta huolimatta kirja ei ollut missään vaiheessa raskasta luettavaa vaan tarina piti siinä määrin hyvin otteessaan, että lukemista ei olisi halunnut keskeyttää. Ammaniti kirjoittaa hyvin, sujuvasti ja tarinan kertojan iän huomioon ottaen uskottavasti. Hän saa lukijan kiedottua heti verkkoonsa eikä päästä irti ennen loppua, ehkei vielä silloinkaan kokonaan, vaan tarina jää mieleen kummittelemaan. Kiinnostus miehen muuta tuotantoa kohtaan heräsi tämän myötä ja haluan lukea lisää.

Nyt on myönnettävä, että elokuvan katselunautintoa pilasi hieman se, että katsoin sen niin nopeasti kirjan lukemisen jälkeen. Tapahtumat olivat vielä niin tuoreessa muistissa, että koko ajan tiesi, mitä tapahtuu seuraavaksi. Yleensä ainakin minulla kirjan lukemisella ja elokuvan katsomisella on enemmän väliä ja kirjan tapahtumat ovat jo sopivasti hieman unohtuneet. Nyt elokuva jäi mielestäni hieman vajavaiseksi kuin kirjan kuvitukseksi. Elokuva oli erittäin uskollinen kirjalle vain pieniä seikkoja oli muutettu ja nekin aika merkityksettömiä. Niin merkityksettömiä, että mietin, miksi ne edes oli muutettu. Täytyy myös sanoa, että jos en olisi lukenut kirjaa, olisivat jotkin yksityiskohdat jääneet auttamatta huomaamatta (mm. emalikattila ja sen merkitys).

Ensimmäisenä elokuvan alkaessa huomio kiinnittyi väreihin, jotka olivat kirkkaat, paljon kirkkaammat kuin lukiessani olin osannut kuvitella. Kultaiset viljapellot ja sininen taivas, loppukesän maalaisidylli, on aikamoinen kontrasti tarinan synkkyydelle. Huolettomat lapsuuden leikit loppuvat julmalla tavalla ainakin Michelen osalta. Kauniin näköinen ja hyvin näytelty tarina, mutta jäi silti kirjan varjoon.

Loppu jää avoimeksi, Micheleä on ammuttu ja helikopterit ovat saapumassa. Kirjassa on kuitenkin vihjeitä siitä, että Michele on aikuinen muistellessaan tarinaa mikä paljastaa, että hän jää henkiin.



Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää. Otava 2004. Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. 304 sivua.

Maailmanvalloitus: Italia

2 kommenttia:

  1. Hauska, että postasit tästä! Pidin kirjasta todella paljon. Elokuvaa en ole vielä katsonut, ehkä on hyväkin tosiaan, että kirjan ja elokuvan välillä on aikaa.

    VastaaPoista
  2. Oli ihan pakko, kun herätti niin paljon ajatuksia. Itse totesin kyllä sen, että elokuvaa ei ehkä kuitenkaan kannata katsoa heti kirjan lukemisen jälkeen.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Anonyymi kommentointi otettu käyttöön, katsotaan jos sanavahvistus riittäisi hillitsemään roskapostia.