perjantai 21. tammikuuta 2011

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Ihan ensiksi on sanottava, että viimeistään tämän toisen lukemani Oatesin kirjan myötä kirjailija liittyy lempikirjailijoitteni joukkoon. Oatesin tyyli on niin lumoava, mukanaan vievä, ettei siitä voi kuin pitää. Ja millaisia tarinoita hän kirjoittaakaan. Kuten Kosto: Rakkaustarina, ei tämäkään ollut mitenkään kevyttä luettavaa. Eikä tätä ole turhaan monet kehuneet, kirja on kehunsa ansainnut. Luin tämän jo jokin aika sitten, mutta en vain ole saanut kirjoitettua tästä mitään, vaikka tämä herätti monenmoisia ajatuksia ja tuntemuksia.

Teksti sisältää jonkin verran yksityiskohtia juonesta, joten en suosittele lukemaan, jos kirja on vielä lukematta, etkä halua tietää liikaa.

Kirja kertoo Rebecca Schwartin elämäntarinan. Rebecca syntyy 1930-luvulla New Yorkin satamassa laivassa, joka on tullut Euroopasta mukanaan natsi-Saksasta paenneita. Perheen isä Jacob, joka kotimaassa on toiminut opettajana ja kirjapainomiehenä, saa töitä pikkukaupungista haudankaivajana ja perhe muuttaa hautausmaan vieressä olevaan mökkiin. Elämä uudessa maassa ja paikallisten ennakkoluulot nujertavat Jacobin, joka purkaa katkeruutensa ja vihansa läheisiinsä. Rebeccan kurja lapsuus päättyy kammottavaan tragediaan, jonka tämä muistaa jälkeenpäin hämärästi, sirpaleisesti. Viimein asiat tuntuvat menevän parempaan suuntaan, kun hän jätettyään koulun kesken 16-vuotiaana ja saa viimein töitä hotellisiivoojana. Hän kohtaa Niles Tignorin ja ihastuu tähän päätä pahkaa. Panimoalalla työskentelevä ja kiertävää elämää viettävä Tignor tuntuu todelliselta unelmamieheltä ja lopulta Rebecca jättää työnsä ja ystävänsä ja lähtee tämän mukaan. Karu totuus iskee kuitenkin vasten kasvoja pian häiden jälkeen ja lopulta Rebecca pakenee pienen Niley-poikansa kanssa henkensä edestä. Rebeccasta tulee Hazel Jones ja pikku-Nileysta Zacharias eikä missään voi olla kauaa, ettei Tignor löydä heitä. Samalla kun Rebecca/Hazel pakenee Tignoria hän pakenee menneisyyttään haudankaivajan tyttärenä, mutta voiko menneisyyttään koskaan päästä kokonaan pakoon.

Kirjan alussa Rebecca on jo naimisissa Tignorin kanssa ja Nileyn äiti, mutta sitten palataan Rebeccan lapsuuteen ja kerrotaan miten hän päätyi siihen, missä on nyt. Kirjan loppupuolisko kuvaa Rebeccan elämää Hazel Jonesina, jonka poika Zacharias on lahjakas pianistinalku ja johon kapakkapianisti Chet Gallagher rakastuu intohimoisesti. Ehkä elämä kuitenkin lopulta hymyilee myös Rebeccalle, vaikka kukaan ei (enää) häntä sillä nimellä tunnekaan. Lopun epilogi tarjoaa vielä yhden yllätyksen ja sen sisältämän kirjeenvaihdon myötä selviävät myös Rebeccan elämän viimeiset(?) vaiheet.

Paksu kirja ja painavaa asiaa, mutta ei missään nimessä raskasta luettavaa vaan teksti suorastaan soljui eteenpäin ja tarinan päästyä alkuun lukemista oli lähes mahdotonta jättää kesken. Mitä sanoa kirjasta, joka teki sellaisen vaikutuksen kuin tämä? En tiedä, lukekaa itse ja ihastukaa Oatesiin ikihyviksi! Kirjasta omat arvionsa ovat kirjoittaneet myös ainakin Lumiomena ja Leena Lumi.

Kun loppuvuodesta taas listaan tämän vuoden parhaita kirjoja, on tämä ehdottomasti mukana sillä listalla. Ja varmasti myös listallani "100 naiskirjailijan kirjaa", jos/kun sen joskus teen.

½

11 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Olen aivan huumaantunut, kun niin monet ovat nyt oatesilaisia;-) Hän on minullekin vain vuoden vanha tuttavuus, mutta tällä hetkellä ykkösnaiskirjailijani erään toisen ohella. En sano nyt kenen toisen, sillä se voi tulla ilmi blogissani aika pian.

    Nyt vakava kysymys pilke sielussa: Mikä kirja saa sinulta täydet viisi tähteä;-) Onko mikään vielä saanut? Miltä sen kirjan pitää tuntua? Syvällistä draamaa vai jotain elämän kepeyttä ja romantiikkaa vai jotain ihan muuta?

    Ja kiitos linkityksestä♥

    VastaaPoista
  2. Hei!

    Pidin kovasti Haudankaivajan tyttärestä, vaikka "pitää" on tässä yhteydessä hieman turhan vaisu verbi. Oates on lumoava tarinankertoja, joka loihtii sanoilla uskomattoman hienoja maailmoja. Rebeccan tarina on todella monikerroksinen ja -ulotteinen. Kiehtovaa oli myös perheen suhde kieleen. Kun äiti ei osannut englantia, hän oli sitten hiljaa. Lasten oli vaikea käsittää, että vanhempien elämä oli ollut jotain aivan muuta Euroopassa, kun Amerikka tuntui nöyryyttävän heitä niin monilla eri tavoilla. Esimerkiksi juuri isä, joka joutui vaihtamaan keskiluokkaisen ammattinsa paljon alempaan, ja olemaan juutalaisena kristittyjen haustausmaan hoitajana.

    VastaaPoista
  3. Niin monen monta kommenttia olen Oatesista jo kirjoittanut, että alan kai jo pian toistaa itseäni. Siitäkin huolimatta ja jälleen kerran se on todettava: Oates on kirjoittamisen mestari ja Leenan tavoin olen iloinen kirjailijan löytämisestä! Minä löysin Oatesin Putouksen kautta viime keväänä, kun en vielä blogia ollut vielä aloittanut.

    On mielenkiintoista, miten väkivalta seutaa Rebeccan ja Hazelin elämässä. Ja kuitenkin kirjassa on toiveikkuutta. On pakko lukea loppuun saakka, vaikka hirvittää.

    VastaaPoista
  4. Leena, eipä kestä! Oates on aivan mahtava ja tämän voi sanoa jo kahden kirja jälkeen. Jään odottelemaan kuka se toinen on. ;)

    Minulla oma sumea logiikka tuon arvosteluasteikon suhteen. Arvioin kirjat yleensä suhteessa kunkin omaan genreen tai kenties kirjailijan muuhun tuotantoon (jos kyseessä tuttu kirjailija). Mietin pitkään, annanko viisi tähteä, mutta en sitten kuitenkaan, kun esim. Jeninin aamuille annoin ja jotenkin se vaikutti minuun enemmän jollain tasolla. Mutta muuten olen aika kitsas tuon vitosen kanssa. ;) Tämän blogin aikana vain neljä (pikaisen laskemisen jälkeen) kirjaa on saanut viisi tähteä, mm. Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta ja Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Tosin monesti tuo arvosana on vain sen hetken vaikutelman tai tunteen pohjalta annettu. En tiedä ehkä pitäisi luopua koko arvotussysteemistä, mutta olen tottunut siihen Goodreadsissä. Siellä ei tosin voi antaa puolikkaita, joten tämä(kin) sai automaattisesti viisi tähteä. ;)

    VastaaPoista
  5. Tuo "lukekaa ja ihastukaa ikihyviksi" on niin osuvasti sanottu! Oatesin on pakko olla jonkinlainen kirjallinen velho, kun hän kietoo teksillään pauloihinsa eivätkä rankatkaan asiat tunnu liian rankoilta, vaan tarinaa jaksaa lukea sivu toisensa jälkeen. Olen itse lukenut nyt Haudankaivajan tyttären ja Koston. Odotan jo, että ehdin tarttua Putoukseen ja Blondiin.

    Mitä kirjojen arvosteluun tulee, niin jos antaisin lukemilleni kirjoille tähtiä (Facebookissa sen teenkin, en blogissa :)), en minäkään varmasti antaisi kovin monelle viittä. Neljää ja neljää ja puolta sen sijaan paljonkin. Nuo sinun viiden tähden kirjasi ovat omiakin suosikkejani.

    Kiitos linkityksestä :)

    VastaaPoista
  6. Kirsi, kiitos kommentistasi. :) Olet oikeassa. Kirja vaatii varmaan toisenkin lukukerran, jotta ihan kaikki kerrokset saa kuorittua.

    Minulle tuli muuten mieleen tuosta isän tilanteesta (uudessa maassa oli nöyrryttävä huonompaan työhön kuin mihin pätevyyttä olisi ollut) se miten maahanmuuttajat usein eivät saa koulutustaan vastaava työtä vaan päätyvät muihin töihin.

    VastaaPoista
  7. Valkoinen kirahvi, ehdottomasti kaikesta Rebeccan kokemasta huolimatta varsinkin loppupuoli on toiveikas. Ja minäkin olen erittäin iloinen, että löysin hänet (muiden blogien kautta). Putous on minulta vielä lukematta. Ja Blindi! :)

    Lumiomena, eipä kestä! :) Tuo on totta mitä sanoit Oatesista. Yleensä minun on vaikea lukea todella rankoista aiheista, mutta nämä kaksi Oatesia, Kosto ja tämä eivät kyllä olleet vaikeita lukea. Minäkin odotan, että pääsen lukemaan lisää Oatesia. Ehkä otan Blondin seuraavaksi, kun se löytyy omasta hyllystä.

    VastaaPoista
  8. Mie niin haluaisin lukea tämän, joten eikun kirjaston varausjärjestelmää sorkkimaan.

    VastaaPoista
  9. Kiitos infosta! Minullekin tuo Kaikki mitä rakastin olisi viisi tähteä, jos pisteyttäsin.

    Se Jeninin aamut...edellenkään en ole siihen valmis. Haluan nyt muuta.

    Odotan aikaa Oatesin Putoukselle. Olen kuin vajaa ilman sitä.

    VastaaPoista
  10. Eipä mitään. Fiilispohjalta tosiaan monesti pisteytän näitä, joten kovin loogisia nämä arviot eivät välttämättä ole. ;)

    Jotkut kirjat vaativat sen oikean ajan ja mielentilan, ymmärrän sen täysin.

    Minultakin on tuo Putous vielä lukematta, mutta taidan tarttua ensin Blondiin. :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Anonyymi kommentointi otettu käyttöön, katsotaan jos sanavahvistus riittäisi hillitsemään roskapostia.