perjantai 26. marraskuuta 2010

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oates on ollut lukulistallani jo kauan, mutta niin on ollut moni muukin. Hyllystäni löytyy Blondi, jonka hankin itselleni puhtaasti aiheensa vuoksi, mutta jota en ole vieläkään saanut luettua. Tämän kirjan huomasin sattumalta kirjaston uutuushyllyssä ja ajattelin, että kirjailijaan tutustumisen voi yhtä hyvin aloittaa tästä, kun se kerran heti uutuuttaan osui tielleni. Moni bloggari onkin jo kirjan lukenut ja siitä kirjoittanut. Minullakin lukemisesta on jo jonkin aikaa, mutta jotenkin en vain ole saanut kirjoitettua mitään vielä. Kirja oli kyllä yllättävän helppolukuinen, vaikka aihe on niinkin raskas.

Kosto: Rakkaustarina (Rape: A Love Story) kertoo suorastaan karmivan todentuntuisen tarinan yksinhuoltajaäidistä, joka joutuu raa'an raiskauksen uhriksi. On 4. heinäkuuta ja pienen Niagara Fallsin asukkaat juhlivat itsenäisyyspäivää raketteja paukutellen ja rötöstellen. Teena Maguire on palaamassa kotiinsa 12-vuotiaan tyttärensä kanssa ja päättää oikaista puiston läpi.Se päätös muuttaa kummankin elämän lopullisesti. Puistossa joukko nuoria miehiä  hyökkää heidän kimppuunsa ja raiskaa ja pahoinpitelee Teenan. Merkit raiskauksesta ovat selvät ja tekijät ovat kaikille tuttuja, osalla taustalla jo aikaisempia rikoksia, mutta toteutuuko oikeus sittenkään? Yllättäen (tai sitten ei) kaupunkilaiset pitävät Teenaa itseään syyllisenä tapahtuneeseen. Ensimmäisenä rikospaikalle saapunut nuori poliisi John Dromoor on toista mieltä ja haluaa tekijät vastuuseen keinolla millä hyvänsä.

Tämä kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi vaan sitä lukiessa tunteet vaihtelivat vihasta ja kostonhimosta suruun ja myötätuntoon. Myös epäusko nosti päätään, kun kaupunkilaiset kääntyivät Teenaa vastaan ja puolustivat raiskaajia. Silti tämä tarina tuntui kaikessa fiktiivisyydessään erittäin todelliselta. On surullista, että elämme maailmassa, jossa liian lyhyt hame, liian avara kaula-aukko ja liian kevytkenkäinen käytös tuntuvat oikeuttavan raiskauksen. Niin ei saisi olla, mutta niin vain taitaa olla. Enkä minä haluaisi elää sellaisessa maailmassa.


Tämän kirjan perusteella uskallan todeta, että Joyce Carol Oates on hieno kirjailija. Hän on niitä kirjailijoita, joiden teksti lumoaa ja puhuttelee. Ainakin minulle kävi niin. Jotenkin minut yllätti se, että kirjailijan erittäin laajasta tuotannosta on suomennettu (Wikipedian mukaan) vain 10 teosta. Toisaalta onhan niissäkin jo aluksi. Sain kirjastosta lainaan paljon kehutun Haudankaivajan tyttären, jota jo malttamattomana aloitin.


½

8 kommenttia:

  1. Kirjoitit todella hyvin ja tiiviisti tästä vaikuttavasta kirjasta. Sitä lukiessa ainakin minä koin monia ajatuksia vihasta suruun. Silti kirja ei ollut raskaslukuinen, vaan järkyttävyydessäänkin valoisa.

    Haudankaivajan tytär on tavattoman hieno kirja. Toivottavasti pidät siitä!

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Totta, tämä ei ollut ollenkaan raskaslukuinen, vaikka aiheesta olisi voinut niin luullakin. Ja ainakin tähän mennessä (olen lukenut vasta noin 100 sivua) Haudankaivajan tytär vaikutta todella hyvältä. :)

    VastaaPoista
  3. Tällä minäkin aloitin Oatesin tuotantoon tutustumisen vasta ja vakuutuin! Nyt odottaisi kirjapinossani kirjastosta lainattu Blondi ja joulupukin konttiin hankkinen itse itselleni sen Haudankaivajan tyttären ;)

    VastaaPoista
  4. Tuo Blondi on sellainen järkäle, että en ole siihen uskaltanut tarttua vielä, selaillut vain. Haudankaivajan tytär vaikuttaa ainakin alkunsa perusteella erittäin hyvältä. Mutta minulla on jälleen monta kirjaa kesken yhtä aikaa, joten voi olla etten sitä ihan heti saa luettua loppuun. Sekään kun ei ole sieltä ohuimmasta päästä. :)

    VastaaPoista
  5. Tämä on ollut kyllä nyt kirjablogistien listasuosikkina. :) Minulle itsellenikin tämä oli erittäin vahva lukukokemus ja tulen lukemaan varmasti vielä lisää Oatesia, ainakin tuon Haudankaivajan tytär, kun sitä on niin paljon kehutu.

    VastaaPoista
  6. Siltä näyttää. Ja Oatesin lukeminen siis jatkuu minullakin. :)

    VastaaPoista
  7. Kuutar, niin ikävää kuin tämä on sanoa, mutta maailma makaa näin. Kuten itsekin totesit, kirjan tarina vaikuttaa hirveän todelliselta. Tällainen tapahtumasarja on helppo kuvitella pieneen tai keskikokoiseen yhteisöön, jossa asuu vanhoja sukuja. Ihan sama, mikä on todenperä, syyllinen on se, jolla oli liian lyhyt hame tai joka nauroi liikaa ja joka uskaltaa syyttää 'Janten' omia poikia tai heidän miehiään. Tämä kirja repi vereslihalle, mutta Luojalle kiitos, että Oates jaksaa näin upeasti muistuttaa meitä siitä heikosta seitistä, jota oikeudeksi kutsutaan...

    VastaaPoista
  8. Leena, totta puhut! Se on väärin ja se suututtaa, mutta niin vain on.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Anonyymi kommentointi otettu käyttöön, katsotaan jos sanavahvistus riittäisi hillitsemään roskapostia.