sunnuntai 17. elokuuta 2008

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Arastelin hieman tähän kirjaan tarttumista, vaikka juoni vaikutti mielenkiintoiselta. Syynä ei niinkään ollut se, että kirjaa mainostettiin kansainvälisellä menestyksellä, sillä minulla ei yleensä ole ennakkoluuloja bestsellereitä kohtaan. Olin lukenut kirjasta muutamia kommentteja, jotka saivat minut epäröimään. Pitäisihän minun tietää, ettei kirjaa tulisi tuomita lukematta sitä.

Onneksi päätin unohtaa ennakkokäsitykseni ja lukea kirjan. Se koukutti minut heti alussa ja piti otteessaan viimeiselle sivulle asti.

Kirjan alussa isänsä kanssa antikvariaattia pitävä Margaret Lea saa kirjeen tunnetulta, mutta mystiseltä kirjailijalta Vida Winteriltä. Neiti Winter haluaa Margaretin kirjoittavan hänen elämänkertansa. Aiemmin neiti Winter ei ole suostunut kertomaan totuutta menneisyydestään vaan sepitellyt mitä uskomattomampia tarinoita. Kukaan ei tiedä edes hänen oikeaa nimeään. Margaret on elänyt koko ikänsä vanhojen kirjojen parissa ja hän pitääkin kirjoista enemmän kuin ihmisistä. Hän epäröi ottaa tehtävää vastaan, mutta matkustaa kuitenkin neiti Winterin luo ja asettaa tälle tietyt ehdot. Neiti Winterin tarina suvustaan kietoo Margaretin pauloihinsa yhtä tiukasti kuin lukijan.

Tarina on yhtä kiehtova kuin järkyttäväkin ja säilyttää yllätyksellisyytensä loppumetreille asti. Samalla romaani on kunnianosoitus kirjoille ja lukemiselle, tarinoille.

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Kirjassa oli jotain ihanan vanhanaikaista ja taianomaista. Siinä viitattiin useasti klassikoihin kuten Kotiopettajattaren romaani, Humiseva harju ja Valkopukuinen nainen, jotka kenties ovatkin olleet kirjailijan innoittajina. Noloa tunnustaa, etten ole lukenut kyseisiä kirjoa. Aikomus on kyllä ollut.

Arvosana:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Anonyymi kommentointi otettu käyttöön, katsotaan jos sanavahvistus riittäisi hillitsemään roskapostia.